Näytelmäarvostelu: Anna Liisa – suuria tunteita pienellä näyttämöllä

Huoneteatterin Anna Liisa teki vaikutuksen katsojaan. Kuva: Heimo Pasanen

Kävin katsomassa 30.9.2016 Huoneteatterilla Anna Liisa -näytelmän, joka sai ensi-iltansa aiemmin samassa kuussa. Olin lukenut koulussa näytelmän alkuperäistekstin, jonka realistisista aiheistaan tunnettu Minna Canth kirjoitti vuonna 1895. Odotin innolla näytelmän näkemistä, eikä se tuottanut pettymystä.

Tarina, joka esitettiin Huoneteatterilla, oli Erika Hastin sovittama ja ohjaama.

Näytelmässä oli paljon tapahtumia ja repliikkejä suoraan alkuperäisestä käsikirjoituksesta. Sekaan oli kuitenkin tuotu sopivasti uusia yksityiskohtia, jotka naurattivat, ihmetyttivät tai kauhistuttivat hyvällä tavalla.

Aikakausien ristiriitaisuus oli mielenkiintoinen. Alkuperäiseen 1900-luvun aikaan oli tuotu säväyksiä nykyaikaa. Samalla kun Kortesuon väki laittoi heinää kuivumaan heinäseipäille, perheen nuorin tyttö, räväkästi pukeutuva Pirkko (Ella Eloranta) kiroili ja räpelsi puhelintaan aivan kuten nykynuoret.

Pidin Jenna Simpasen näyttelijäntyöstä Anna Liisana. Hän sopi hyvin rooliin nuorena naisena, joka vaikutti päällepäin kiltiltä ja hyväkäytöksiseltä, mutta jonka sisällä kävi tunteiden myllerrys. Hän ilmensi erinomaisesti Anna Liisan laidasta laitaan keinuvia tunteita.

Anna Liisan tuskasta tuli vielä käsinkosketeltavampaa, kun hänen rinnallaan kulki läpi näytelmän vanha Anna Liisa, jota näytteli Sirkka Penttinen. Ikään kuin vanhempi Anna Liisa olisi muistellut elämäänsä ja tuntenut samat asiat, jotka oli kokenut kymmeniä vuotta aikaisemmin.

Vanhan Anna Liisan merkitys selvisi minulle nopeasti. Hänet oli luotu hahmoksi, joka ei puhunut, mutta ajatteli ja tunsi esimerkiksi katumusta, kaipuuta ja entistä rakkautta. Sirkka Penttisen näyttelijäntyö oli siis mielestäni onnistunut!

Pieni teatterisali oli tunnelmallinen. Lavalta purkautuvat tunteet eivät karanneet isoon saliin vaan välittyivät suoraan katsojille. Lavastukset olivat lämminhenkiset ja todentuntuiset. Niiden järjestely ja liikuttelu sulautui näytelmään ja oli osana esitystä, mistä pidin kovasti. Erilaisilla äänillä luotiin tunnelmaa ja tuotiin tapahtumia vielä lähemmäksi katsojaa. Vauvan itkun porautuessa korviini saatoin itsekin tuntea, miten Anna Liisan sisällä pyörivät surun, vihan ja itseinhon sekaiset tunteet.

Näytelmän voisivat katsoa kaikki ikäiseni sekä vanhemmat. Suosittelisin sitä lämpimästi jokaiselle teatterin ystävälle sekä erityisesti niille, jotka eivät ole ikinä teatterissa käyneet. Moni kokematon nimittäin saattaa ajatella teatterin olevan tylsää ja mielenkiinnotonta esimerkiksi elokuviin verrattuna. Anna Liisa -näytelmä oli kaikkea muuta kuin tylsä ja väritön! Se oli täynnä inhoa ja kauhua, samaistumisen tunnetta, rakkautta ja hersyvää naurua, kaikkea sopivissa määrin yhteen kietoutuneena.

Inkeri Nurminen 9A