Lukijan tarina: Joulutoivomus

Laukaan joulutunnelmaa. Kuva: Tuomas Hytönen

 

Aaron heräsi kinkun tuoksuun. Oli jouluaatto! Aaron hyppäsi ylös sängystä,
puki vaatteensa ja kiiruhti keittiöön. Aaron oli 13-vuotias poika Rovaniemeltä.
Hän oli asunut Rovaniemellä koko ikänsä, eikä hän olisikaan halunnut asua
missään muualla. Hän rakasti Lappia. Lunta, poroja, Joulumaata ja jopa kesän
hyttysiä. Eniten kaikesta hän kuitenkin rakasti joulua. Siksi Aaron oli tänään niin
innoissaan.

Keittiössä oli Aaronin äiti valmistamassa joulupuuroa. Hän huomasi Aaronin ja
toivotti hyvää joulua samalla, kun pudotti puuron sekaan yhden mantelin.
Aaron ei ollut koskaan saanut puurosta mantelia. Aina joku hänen viidestä
sisaruksestaan oli saanut sen. “Mutta ehkä tänä vuonna”, Aaron mietti. Hän
istahti pöytään ja pian keittiöön saapuivat isä ja sisarukset. Äiti nosti höyryävän
puuron pöytään, ja he alkoivat syödä joululaulujen soidessa taustalla. Aaron rakasti joulupuuroa, mutta heti ensimmäisellä lusikallisella Aaron puraisi
johonkin kovaan. Manteli! “Toivon, että näkisin tulevaisuuden joulun”, hän
ajatteli. Aaron alkoi yskiä, sillä manteli oli mennyt väärään kurkkuun. Yhtäkkiä
hänen vatsansa tuntui heittävän voltin ja Aaronin silmissä pimeni.

Aaron avasi silmänsä. Hän oli omalla kotipihallaan. “Miten tänne jouduin?”
Aaron ihmetteli ääneen. Hän katseli ympärilleen. “Ei tämä olekaan kotini!”
Aaron huudahti. Häneltä meni hetki tajuta, että hän oli kotitiellään, mutta
tulevaisuudessa. Kaikkialla oli erikoisia taloja, kauppoja ja mainoksia. Yhdessä
mainoksessa hehkutettiin väriä vaihtavia takkeja ja toisessa robottiavaimia.
Mainokset liikkuivat hämärässä ja valaisivat kadun moniväriseksi. Yhdessä
mainoksessa Aaron näki päivämäärän:”21.12,2200. Hän oli siis kahdensadan
vuoden päässä perheestään, joka jo varmaan ihmetteli, mihin Aaron oli
kadonnut. Aaron kierteli kaikkialla ja koki paljon uusia asioita, kunnes nukahti
kadulla olevalle pehmustetulle penkille.

Kun Aaron heräsi (eikä heti tajunnut, missä oli), hänen viereensä oli ilmestynyt
hyvin vanha mies. Miehellä ei ollut punaisia vaatteita, mutta pitkä valkoinen
parta paljasti hänet. “Joulupukki!” Aaron hihkaisi. “Mitä sinä…” “hyss,
hiljempaa Aaron”, pukki sihahti. “Seuraa minua”, Joulupukki kuiskasi ja lähti
hiljaa kulkemaan poispäin väkijoukosta, joka parveili kauppojen edessä.
“Ilmeisesti jouluostoksilla”, Aaron osoitti väkijoukkoa ja pukki nyökkäsi. Viimein
pukki kääntyi tieltä pienen rakennuksen ovelle ja avasi sen. “Tervetuloa
matalaan murjuuni!” pukki naurahti ja viittasi Aaronin sisään. “Mutta sinähän
asut Korvatunturilla!” Aaron aloitti, mutta pukki pudisti päätään. “Kuuntele,
niin kerron sinulle kaiken”, pukki sanoi. Sitten Joulupukki kertoi kaiken siitä,
miten hänet, tontut ja muori oltiin korvattu roboteilla ja Joulumaasta oli tehty
tehdaskaupunki. Joulupukki muuttui kasvoiltaan koko ajan sitä
surullisemmaksi, mitä pidemmälle tarina eteni. “Muori ja tontut ovat piilossa
lepomajallani ja aikovat tilaisuuden tullen kaapata Joulumaan takaisin”, pukki
kuiskasi. “Me lähdemme auttamaan heitä!” Aaron sanoi päättäväisesti.

Noiden sanojen jälkeen Aaron ja pukki aloittivat matkansa kohti Joulupukin
piilomajaa. He eivät tavanneet matkallaan ainuttakaan ihmistä, sillä he kulkivat
kaukana ihmisvilinästä, teiden reunoilla olevissa metsiköissä. He kulkivat
päivän ja yön, kunnes saapuivat Joulupukin salaiselle piilomajalle. Kun he olivat
perillä, pukki huokaisi helpottuneena. Hän oli pelännyt, että heidät olisi
huomattu matkalla ja Joulupukki oltaisiin määrätty vanhainkotiin tai johonkin
muuhun samantapaiseen. Pukkihan oli nyt “tavallinen” vanhus, jonka ei
sopinut kuljeksia ulkona kovalla pakkasella. Ei hän ollut se sama ikinuori
Joulupukki niin kuin ennen. Niin ihmiset ajattelivat 2200-luvulla. “Ihmisten
mielestä olet vanha ja loppuun kulunut hahmo”, Aaron tokaisi pukille
piilomajan ovella. ”Mutta me olemme eri mieltä!” kuului monta ilosta ääntä
piilomajan ikkunasta ja pian tontut, sekä muori olivat juosseet Joulupukin
avoimeen syliin. “Voi pukki, sinä palasit!” niiskaisi Joulumuori, jonka poskelle
oli vierähtänyt ilonkyynel. “Niin, niin palasin. Ja pian palaa myös Joulumaa
ennalleen”, pukki hymyili.

Heti, kun Joulupukki oli kertonut kaiken Aaronin tapaamisesta ja heidän
matkastaan, he alkoivat suunnitella Joulumaan “kaappausta”. Joulumuori oli
valmistanut riisipuuroa sekä monia muita jouluruokia. Kaikki istuivat pöytään ja
syödessään he hiovat suunnitelmansa, sekä jakoivat siihen liittyvät tehtävät.
Aaron sai tehtäväkseen robottivalvojien harhauttamisen, Venni- ja Aivi-tontun
kanssa. Heidän tehtävänsä oli hyvin tärkeä, suunnitelman toteutumisen
kannalta. Syömisen jälkeen kaikki lähtivät päiväunille, jotta illalla ei ketään
väsyttäisi. Silloin olisi suunnitelman toteuttamisen aika. Aaron ei saanut heti
unta. Häntä jännitti ilta mahdottomasti. Myös koti-ikävä hiipi Aaronin mieleen.
Vihdoin hän nukahti, ajatuksissaan oma koti 2000-luvulla.

Aaron heräsi sikeästä unestaan siihen, että joku tönäisi häntä hiljaa. “Aaron
herää!” Venni-tonttu kuiskasi. “Meidän on aika lähteä”, hän sanoi, kun Aaron
nousi ylös pää aivan tokkurassa. “Ai niin, tottahan toki!” Aaron tajusi. Hän puki
vaatteet nopeasti päälleen ja kiiruhti ulos, missä Venni, Aivi ja Joulupukki jo
häntä odottivat. Ulkona olivat myös Joulupukin porot, joita Aaron ei ollut vielä
nähnyt. He kulkisivat Joulumaahan poroilla, joilla pukki heidät veisi kolme
kerrassaan. He olivat ensimmäisiä, sillä heidän täytyi saada robottivalvojat
ulos. Seuraavaksi Joulupukki hakisi tontut, jotka murtaisivat Joulumaa-tehtaan
oven ja seuraavat, jotka sammuttaisivat koneiston ja niin edelleen. He
kiipesivät reen kyytiin, pukki hihkaisi poroille ja sekunti, niin he olivat
Joulumaan pihalla. He hyppäsivät reestä ja silmänräpäyksessä se oli poissa.
“Nyt alkaa Joulumaan valloitus!” Aivi hihkaisi.

Jälkeenpäin Aaron ei ollut ihan varma, miten kaikki tapahtui. Venni oli
koputtanut oveen ja he olivat sepustaneet avaajalle tarinan metsässä olevasta
suuresta mielenosoitusjoukosta. Lähes kaikki robottivalvojat olivat lähteneet
heidän johdollaan metsään ja syvällä metsässä he olivat eksyttäneet valvojat,
Vennin suunnistustaitojen avulla. Sillä aikaa pukki, muori ja loput tontut olivat
vallanneet Joulumaan, sammuttaneet ja tuhonneet robotit sekä kiidättäneet
loput robottivalvojat Helsinkiin Joulupukin reellä. Joulumaa oli vallattu takaisin,
mutta juhlimiselle ei ollut aikaa. Lahjat oli valmistettava muutamassa
vaivaisessa tunnissa ennen Joulupukin lahjojenjakokierrosta. Aaronista tuntui,
että tonttuja oli viisinkertainen määrä ja niiden kädet toimivat tuhatkertaisella
vauhdilla. Lahjat valmistuivat sekunti sekunntilta. Jotain joulutaikaa ilmassa oli,
sillä muuten paketit eivät olisi voineet valmistua niin nopeasti. Muutamassa
tunnissa kaikkien maailman ihmisten lahjat olivat valmiit ja reki pakattu. Kaikki
oli valmista lahjojenjakokierrosta varten.

Kun tontut, muori ja Aaron olivat ulkona toivottamassa pukille onnea matkaan,
pukki yskähti ja pyysi puheenvuoroa. “Olen hyvin ylpeä kaikista teistä!” pukki
aloitti. “Olette tehneet enemmän töitä kuin vuosisatoihin ja saaneet lahjat
valmiiksi vain muutamassa tunnissa. Nyt on teidän aika juhlia ja nauttia
joulusta!” pukki sanoi ja kaikki taputtivat. “Nyt on aikani lähteä.” “Minä lähden
mukaan”, Aaron sanoi. Hän ei ollut suunnitellut sanojaan, vaan ne tulivat kuin
itsestään. “Olen tutustunut uusin ihaniin ihmisiin, mutta nyt on minun aikani
palata kotiin”. “Niin arvelinkin”, Joulupukki totesi. “Hei sitten”, Aaron ja pukki
huikkasivat ja nousivat reen kyytiin. “Näkemiin”, kaikki huusivat ja vilkuttivat,
kun Aaron ja Joulupukki nousivat taivaan tuuliin.

Reen kyydissä oli mahtavaa ja Aaron huusi ääneen ilosta. Hän katsoi alas ja
näki liikkuvan valomeren allaan. He kiertelivät hetken Rovaniemen taloissa,
pukki jakamassa lahjoja ja Aaron odotti porojen kanssa ulkona. Pian he
saapuivat Aaronin kotitalon luokse. “Nyt on aikani lähteä”, Aaron sanoi ja pukki
nyökkäsi. “Hei sitten Aaron!” Joulupukki sanoi ja painoi pienen paketin Aaronin kädelle.
Aaronin vatsassa tuntui taas se outo tunne ja kun hän avasi silmänsä, hän oli
taas kotonaan. Hänen perheensä katsoi häntä ihmeissään, mutta Aaron vain
hymyili ja sanoi:” Manteli se vain oli. Olin tukehtua.” “Toivoitko?” hänen
pikkusiskonsa kysyi. “Kyllä, totta totisesti toivoin!” Aaron sanoi hymyillen ja
tunsi kämmenellään pienen paketin.

Tuomas Hytönen 7C